Juoksuennätys

Jalkojeni toivuttua jälleen olen jatkanut intervalliharjoittelua tiiviisti. Eilen juoksin ennätysmatkan: 7 kilometrin lenkistä juoksin 3,6 kilometriä (6 x 500 m + 600 m). Alkuperäinen ajatus oli tehdä 5 kilometrin lenkki, josta juoksen 4 x 500 metriä, mutta juoksu kulki niin hyvin, että muutin suunnitelmia lenkin aikana.

Kuudennella 500 metrin pätkällä vasemmassa nilkassa tuntui sellaiselta, että parempi jättää juoksut siihen (3 kilometriin). Lenkistä oli tuolloin jäljellä reilu kaksi kilometriä, jotka siis ajattelin kävellä. Toiseksi viimeisen kilometrin aikana tuli kova pissahätä. Tämän sairauden myötä hädät voivat olla kovin ”vaativia”: sitten kun hätä tulee, ei voi kovin kauaa odotella vessaan pääsyä (ns. urge-oire eli virtsapakko). Kesällä lenkillä voi poiketa tieltä jonnekin pusikon taakse, mutta talvi ja kinokset vaikeuttavat tällaista helpotusmahdollisuutta.

Viimeisen kilometrin kohdalla punnitsin hätääni, pientareelle pissaamista ja vasemman jalkani kuntoa. Hätä ei antanut periksi; julkinen virtsaus ei innostanut; vasen nilkka, ehkä siihen ei tullutkaan mitään vakavampaa kipua... joten päätin yrittää juosta vielä yhden pätkän. Eipä ainakaan tarvitsisi niin pitkää matkaa märillä housuilla taittaa, jos vahinko sattuisi.

Juoksin vielä 600 metriä, jonka jälkeen oli enää pari sataa metriä matkaa kävellen. Kotitiellä hädän yhä yltyessä juoksin vielä noin 40 metriä samalla valmiiksi vaatetusta avaten, pääsin kotiin ja vessaan ja vaatteita riuhtomaan päältä. Ehdin.

Juoksua tuli yhteensä reilut 3,6 kilometriä, pätkissä, mutta silti yhdellä lenkkikerralla. Näin pitkää matkaa en ole juossut intin jälkeen, eli pariin kymmeneen vuoteen. Joskus olen lenkkeillyt satunnaisesti, mutta yksittäinen lenkki on silloin ollut vain 2,5–3 kilometrin mittainen. Parasta on, että jalat tuntuisivat kestäneen tämän ennätysjuoksun. Nyt vaan juoksussa välipäivä tai kaksi (kävelyssä en välipäiviä pidä, ellei ole pää kainalossa), ja sitten taas jalkoja voimistamaan.